Fanikatsomo haastatteli Riitta Holappaa

Kiritärikoni Riitta Holappa kiinnostui jo huippu-urallaan mentaalisen puolen asioista ja toimii nyt Superpesisjoukkueen psyykkisenä valmentajana.

”I hope all the eyes that watched me once, will smile and take me in”. Menestyneen joukkueurheilijan paluu ei ehkä kuitenkaan ole aina niin näkyvä kuin Stevie Winwoodin komea comeback-levy vuodelta 1986 antaa ymmärtää. Kappale nyt vain sattumoisin soi samanaikaisesti taustalla. Eikä se ole edes kaikille tärkeää päästä takaisin parrasvaloihin. Kun taustalla ovat omat menestysvuodet, kipinä lajiin poikii myöhemmällä iällä joillekin ihmisille vain halun olla mukana auttamassa omaa joukkuetta omalla erikoisosaamisellaan. Kicksejä varmasti tulee joukkueen menestyksestä, mutta toisella tavalla kuin omalla urheilu-uralla aikoinaan. Kuuluminen yhteisöön edelleen on se, mikä merkitsee.

Pesisjoukkueen tukitoiminnot ovat huippuseurassa moninaiset. Moni oman alansa huippuosaaja on löydetty auttamaan joukkuetta parempiin suorituksiin, mutta intohimoa sekin vaatii, jos tuloksia halutaan. Kirittärien mukana on jo useita vuosia matkannut Riitta Holappa, yksi kaikkien aikojen Kiritärikoneista. Hän on joukkueen valmennusringissä mukana psyykkisen valmentajan tittelillä – työ, jonka todellisesta sisällöstä meillä tavallisilla pulliaisilla ei ole paljoakaan käsitystä.

Kolmisen vuotta sitten ”Ikimuistoiset Kirittäret” -juttusarjan avanneessa haastattelussa Ride valaisi omaa rooliaan joukkueessa näin: ”Kirittäret on minulle rakas asia. Siksi toimin seurassa ja autan joukkuetta, jos apua kaivataan. Mentorina olen toiminut, koska kaipasin urani aikana henkilöä, jolle puhua päässäni pyörivistä asioista. Jollekin, joka ymmärtää henkilökohtaisesti, millaista on urheilla huipulla ja millaisia tunnemyrskyjä ja ajatusralleja se voi synnyttää. Kaipasin niin sanotusti maadoittajaa ja olen halunnut tarjota sitä mahdollisuutta niille, jotka näkevät siinä arvoa itselleen.”

Tämä pikku lainaus kertoo paljon siitä valtavasta empatiasta, mikä Riitta Holapalla on edelleen pesäpalloa ja erityisesti Kirittäriä kohtaan: halu auttaa edelleen ja juuri silloin kun huippupelaajan korvien välissä läikkyy hieman yli – jopa niin, että sillä on vaikutusta itse pelisuorituksiin. Tämä on yksi niistä haastatteluista, joita olen itse odottanut tältä listalta kaikkein eniten. Teema on äärimmäisen kiinnostava ja paljastaa meille maallikoille esimerkiksi sen, mikä ero on henkisellä ja psyykkisellä valmentajalla. Holapan persoonasta jää ennen kaikkea mielikuva erittäin fiksusta ihmisestä, joka ei pidä itsestään suurta mekkalaa. Vaatimattomuus kaunistaa ja lähes akateemisen analyyttisesti työtänsä Kirittärissä ruotiva entinen 3-polttaja imaisee kuulijan mukaansa mielenkiintoiselle matkalle huippu-urheilijan psyykkeeseen.

No hei Riitta! Sattuipa somasti, että meillä molemmilla oli vapaa maanantai ja päästiin jutun tekoon. Vaikka aivan upea kevättalven päivähän tuolla ulkona näyttää olevan. Mitenkäs se sinun talvilomasi on alkanut?

No kiitos oikein hyvin. Käytiin Aissun (Aino-Maija Holappa) kanssa tuossa vähän Jyväsjärvellä ulkoilemassa ja nyt ollaan menossa lounaalle. Istun autossa, mutta en aja itse, joten ei hätää. Mennään sitten syömään, kun saadaan tämä tehtyä.

Tänään on tarkoitus puhua psyykkisestä valmennuksesta. Jos lähdetään hieman kauempaa liikkeelle eli omista huippuvuosistasi, niin minkälaista henkinen valmennus oli tuohon aikaan?

No tämä on todella mielenkiintoinen aihe! Kaikki lähti varmaan aikoinaan liikkeelle Porille v. 2002 hävityistä finaaleista ja sen asian käsittelystä. Sen aikainen valmentajamme Katja Saari lähti rakentamaan ajatusmallia, jossa meidän tuli entistä paremmin pystyä keskittymään olennaisiin asioihin ja saamaan huippupeleissäkin itsestämme kaikki irti. Noissa finaaleissa koimme, että suorittamisemme hajosi hieman mentaalipuolen asioihin. Matti Orava ja uintivalmentaja Marko Malvela olivat silloin mukana, kun lähdettiin muovaamaan Kirittäriille voittamisen kulttuuria. Sitä kautta saimme rakennettua sitä vahvaa voittamisen tahtoa, kykyä mitata itsestämme paras ulos tiukoissakin paikoissa – keskittyminen ei saanut hajota ulkoisiin tekijöihin.

Tuo kuulostaa aika edistykselliseltä eli jo 20 v sitten on alettu miettiä näitä asioita. Tiedätkö miten mentaalipuolen asioita käsiteltiin tuolloin muissa joukkueissa?

Vaikea sanoa, koska koko superpesisurani pelasin Kirittärissä. Voisin kuitenkin kuvitella, että se oli tuohon aikaan aika edistyksellistä, koska siihen kiinnitettiin niin paljon huomiota. Sitä pidettiin yhtenä pelaamisen ja huippusuorittamisen kulmakivenä. Valmiita työkaluja kehitettiin pelaajien käytettäväksi.

Pelasit viimeisen kautesi päätasolla v. 2012. Kuinka pian tämän jälkeen lähdit uudelleen mukaan näihin joukkueen tukitoimintoihin? Muistelen, että olit jossain vaiheessa yksi joukkueen ns. mentoreista…

Vuodelle 2013 Kirittäret muuttui aika paljon, kun mukaan tuli paljon uusia nuoria pelaajia. Loimme silloin mentor-järjestelmän, jonka tavoitteena oli perehdyttää uudet pelaajat Kirittärien kulttuuriin. Loimme silloin semmoisen mallin, jossa useampi entinen pelaaja tuli mukaan mentor-toimintaan ja joukkue jaettiin eri mentoreille. He olivat hyvin yksilöllisesti pelaajien rinnalla valmennusjohdon mukana. Jokainen pelaaja sai käydä yksilöllisesti mentorinsa kanssa läpi pesäpalloa ja saada tukea ja ohjausta huippu-urheilijana elämiseen. Käytiin läpi, miten vaikeita mentaalipuolen tilanteita huippuotteluissa voidaan kohdata oman potentiaalin ulosmittaamisessa.

Olen vuosien kuluessa toiminut myös lajivalmentajana ja sitten henkisenä valmentajana, kun mentor-järjestelmä kuopattiin. En ole ollut koskaan aiemmin psyykkisen valmentajan tittelillä, koska minulla ei ole ollut alan koulutusta. Olen sitä puolta pitänyt erilaisin palaverein ja muutenkin yllä. Valmennusringissä olin v. 2015 loppuun asti, jolloin jättäydyin siitä pois. Jäin silti taustalla olevaksi resurssiksi siltä varalta, jos pelaajat haluavat keskustella näistä asioista. Nalle Viljanen tiesi, että jos tarpeita tulee, niin minuun voi aina olla yhteydessä. Viime vuoden alussa kouluttauduin sitten virallisesti psyykkiseksi valmentajaksi ja kun olin ollut muutaman vuoden pois, niin halusin päästä taas kiinni siihen pelaajien arkeen. Kontaktipinta on nyt hyvä, kun voi olla läsnä treeneissä yhtenä valmennustiimin jäsenenä, on sitä kautta parempi kosketus pelaajan arkeen.

Onneksi olkoon – tuohan kuullostaa hienolta! Kuinka hiljattain tämä ammattivalmentajaksi valmistuminen on tapahtunut?

Se ei ole varsinainen ammattitutkinto, vaan netin kautta etäopiskeluna suoritettu, Trainer4Youn myöntämä psyykkisen valmennuksen lisenssi. Paperit sain reilu vuosi sitten eli tammikuussa 2021 ja sen jälkeen uskaltauduin liittymään valmennustiimiin nimenomaan psyykkisen valmentajan tittelillä. Kyseessä on siis jollakin tavalla autorisoitu titteli, henkinen valmentaja ei välttämättä ole asiaan kouluttautunut.

Mitkä tekijät saivat sinut aikoinaan hakeutumaan mentaalivalmennuksen puolelle?

Varmaan alkukimmoke lähti jo oman uran aikana. En edes ajatellut vielä 20-21-vuotiaana, että tulisin joskus pelaamaan Superpesistä tai olisin siinä huipulla. Urani aikana minulla on ollut kuitenkin valmentajia ja henkilöitä, jotka ovat osanneet sanoa minulle oikeita asioita. Yksi tärkeimpiä opetuksia oli se, mitä ajattelen pelistä pelin aikana ja kuinka paljon se vaikuttaa omaan suoritukseen. Varsinkin silloin kun itse nousin Superiin ja Orava ja Malvela tulivat mukaan, ymmärsin että pystyn tietyissä tilanteissa, jotka eivät ole omia vahvuuksiani, silti hyviin suorituksiin. Eli on merkittävää miten itse lähestyt ja kohtaat niitä tilanteita. Malvela oli mukana pisimpään mutta jäi muutaman vuoden päästä pois. Erityisesti kauden 2012 jälkeen olisi kaivannut jotain jolle jutella näistä asioista ja kun tämä aihe minua kiinnosti, olin keskustellut paljon alan asiantuntijoiden kanssa ja lukenut alan kirjallisuutta, niin ajattelin, että on hyvä, että pelaajalla on joku henkilö käytettävissä, jos haluavat näistä asioista puhua. Aina ei välttämättä ole helppoa jutella valmentajalle suoraan.

Itselle on jäänyt mielikuva, että joukkueurheilussa psyykkisestä valmennuksesta puhutaan nykyään paljon enemmän kuin vielä jokunen vuosi sitten. Minkälainen näkemys sinulla on – kuinka hyvin pesäpallo on tässä kartalla muihin isoihin joukkuelajeihin verrattuna?

Itselläni ei ole niin laajaa näkemystä asiasta, että voisin sitä tyhjentävästi kommentoida, mutta sen olen huomannut, että monessa naisten Superin joukkueessa on jo nimitettyjä psyykkisen valmennuksen osaajia. Näitä resursseja on käytettävissä ainakin Lapualla ja Porilla, myös Tampereella on ollut saman tyyppistä valmennusapua tarjolla. Pesäpallo saattaa olla naisjoukkuelajeista tässä jonkinlainen edelläkävijä, mutta en toki voi vannoa asian perään. Ainakin pesäpallossa se on tarpeellista ja hyödyllistä itse urheilijoille.

Minkälaisissa tilanteissa Kirittärissä Ride-kortti kaivetaan esiin eli milloin sinua lähestytään? Onko kyse enemmän henkilökohtaisesta vai kollektiivisesta joukkueen auttamisesta?

Sanoisin niin, että joukkueen tärkeimmät psyykkiset valmentajat ovat laji- ja fysiikkavalmentajat, jotka vetävät merkittävimmän osan joukkueen harjoituksista. Vuorovaikutustilanne on myös psyykkistä valmennustilannetta. Vaikka siihen ei ole ammatillisesti kouluttautunut, niin se valmennuksellinen ilmapiiri on pelaajan mentaalisen ja psyykkisen valmentautumisen ympäristö, missä hän elää. Arvot, ajatusmallit ja suhtautumistavat muodostuvat pelaajalle pitkälti tämän kanssakäymisen tuloksena: miten asiat kohdataan, miten niistä puhutaan ja miten niitä käsitellään. Oma roolini on enemmänkin olla pelaajien käytettävissä oleva lisäresurssi. Oma valmentamiseni on siis ensisijaisesti yksilöllistä. Olen nyt ollut aika paljon harjoituksissa läsnä, mutta en varsinaisesti vedä mitään kollektiivista valmentautumista. Nyt toki juuri suunnittelin Halli-SM:n lopputurnausta varten pidetyn palaverin.

Kuinka helppoa pelaajille on avautua asioista, jotka voivat olla hyvinkin henkilökohtaisia tai arkoja?

Se on tosi yksilöllistä. Itse pyrin kääntämään keskustelun enemmänkin niin päin, että kyse ei ole kiusallisista, vaan monesti aivan tavallisista asioista. Oma tarkoitukseni on löytää pelaajan voimavaroja ja vahvuuksia asioiden tekemiseen ja antaa resursseja siihen, että he saavat oman potentiaalinsa käyttöön. Kohtaaminen on kuitenkin aina hyvin yksilöllinen.

Aivan tässä vuoden-kahden sisällä monet naishuippu-urheilijat ovat avautuneet erilaisista psyykkisistä häiriötekijöistä, joita ovat urallaan kokeneet – mm. syömishäiriöt, fyysiset ja henkiset ylikuormitustilat, ulkonäköpaineet ja erilaiset häirintätilanteet. Miten ammattilaisena valmistaudut kohtaamaan tällaiset tilanteet, jos niitä eteen tulee?

Nyt on hyvä tehdä sellainen linjaus, että psyykkinen valmentaja ei ole urheilupsykologi enkä terveysalan ammattilainen. Jos keskusteluissa, joita urheilijan kanssa käyn, tulee esiin jotain sellaista, mikä ei osu omaan osaamisalueeseeni, niin ohjaan hänet sitten sen alan asiantuntijoiden luo. Esimerkiksi syömishäiriöt ja muut vakavammat häiriöt kuuluvat ehdottomasti sen alan ammattiauttajille. Omaan alaani kuuluu ensisijaisesti pelaajan huippusuorituksen ja hyvinvoinnin vahvistaminen.

Entisenä yksilöurheilijana kehitin itselleni aikoinaan selvän kaavan henkisen kantin vahvistamiseksi: treenaamalla kovempaa kuin vähintään 98 % alan muista lajin huipuista. Kesällä oli helppoa lähteä viivalle, kun tiesi, ettei sieltä montaa jeppeä pysty itseä haastamaan. Voidaanko tästä vetää mitään yhtäläisyyksiä pesäpalloon? Millä tavalla pesäpalloilija voi kehittää omaa henkistä kanttiaan?

Pesäpallossa on hyvin yksilöllistä, minkälaisissa tunnetiloissa olet parhaimmillasi tai minkälaiset ajatukset luovat sitä parasta tunnetilaa. Totta kai urheilullinen itseluottamus kasvaa, kun tiedät tehneesi asiat hyvin. Minusta olisi hyvä, että urheilijat voisivat olla joka päivä tyytyväisiä siihen, miten he ovat päivänsä suorittaneet. Vakuuttaa itselleen, että ovat tehneet taas kerran parhaansa ollakseen kesällä hyvässä kunnossa. Pesäpallossa keskitytään tekemään yhtä suoritusta kerrallaan niin hyvin kuin sen itse osaa. Huomio ja fokus pitää olla suorituksen kannalta olennaisissa asioissa. Tunnetila voi olla monenmoinen, mutta se tunnetila pitää hyväksyä – annetaan tunteen olla ja keskitytään suorituksen kannalta oleellisiin asioihin. Silloin todennäköisyys sille, että suoritus onnistuu, on korkea.

Ehtiikö pelaaja miettimään näitä, kun tilanteet tulevat usein hyvin nopeasti eteen?

Itse muistan, kun pelattiin vaikka finaaleja jossain Porissa, missä mökä oli aina valtava. Silloin sitä koitti vain sanoa itselle, että tämä on silti sitä samaa pesäpalloa, mitä olen tehnyt ennenkin. Jos sijoitun oikein ja otan pallon kiinni, tai teen minkä tahansa suorituksen niin hyvin kuin osaan, niin se riittää. Jos lähtisin kuuntelemaan mitä yleisö huutaa tai keskittämään ajatuksia johonkin muuhun, niin todennäköisyys onnistuneeseen suoritukseen pienenee. Semmoisen taidon kasvattaminen, että pystyy fokusoitumaan ympäristötekijöistä riippumatta, on aika olennaista sille, että suoritus pysyy kasassa. Joukkueurheilussa toki joukkue antaa pelaajille sitä tukea ja energiaa – porukka on tiivis ja se tietää, että kaikki tekevät parhaansa. Kun ei anneta missään vaiheessa periksi, niin se luo voimaa joukkueeseen. Sitten on toki yksilöitä, jotka taas nauttivat tilanteesta, että on paljon yleisöä, painetta ja meteliä.

Ei ole yhtä oikeaa reseptiä toimia oikein, vaan olemme kaikki yksilöitä. Psyykkinen valmennus onkin viime kädessä sitä, että pelaaja oppii tuntemaan omat tapansa reagoida ja ajatella sekä löytää omat optimaaliset reitit oman olotilansa ja suorittamisensa kanssa. Itsetuntemuksestahan siinä on pitkälti kyse – minulla ei ole antaa patenttivastauksia, vaan keskustelujen pohjalta nousevat esiin tietyt asiat, joiden pohjalta pelaaja oppii tarkastelemaan itseään, tuntemaan itsensä ja näiden kautta lopulta oppii ohjaamaan omaa ajatteluaan.

Mitä löytyy Riitta Holapan psyykkisen valmennuksen työkalupakista?

Tavoitteenasettelu on yksi eli mietitään mitä on onnistuminen. Sehän ei aina välttämättä ole lopputulos. Jos ajatellaan vaikkapa kotiuttajaa, niin siinä on pelinjohtaja, mailamies, kaari, etenijä ja sitten vielä ulkokenttä, jotka kaikki pystyvät vaikuttamaan lopputulokseen. Tärkeintä on hahmottaa ne asiat, mihin pystyt itse vaikuttamaan tilanteessa. Täydellinen kupperikaan väliin ei aina tuo sitä juoksua, vaikka olet itse onnistunut omassa suorituksessasi. Pakistani löytyy myös keskittymis- ja hengitysharjoituksia. Esimerkiksi hengittäminen on meille keino saada kiinni siitä missä mennään. Jos tuntuu, että ajatukset lähtevät karkaamaan tai hajoamaan, niin asiaa voidaan korjata keskittymällä omaan hengitykseen. Hengityksen kautta olet jälleen läsnä ja se auttaa sinut uudelleen fokusoitumaan tilanteeseen. Itsepuhe on myös tärkeää – että tunnistaa milloin oma ajattelu on suoritusta edistävää eikä päinvastoin. Pitää myös itse tiedostaa minkälaisten ajatusten kautta keskittymisen saa uudestaan oikeille raiteille.

Joukkueurheilussa olen monesti miettinyt asiaa, jota ei taas juuri koskaan tapahdu yksilöurheilussa. Miten voimasuhteet joukkueiden välillä voivat muuttua niin paljon itse pelin sisällä? Täydellinen hallinnan tunne voidaan menettää hetkessä tai altavastaaja voi nousta yhtäkkiä pelin hallitsijaksi. Mistä tässä on perimmiltään kyse?

Ehkä koen asian esimerkiksi naisten Superissa, kun kovat joukkueet pelaavat keskenään niin, että on väistämätöntä, että molemmille joukkueille tulee onnistumisia, koska molemmilla on niin paljon hyviä pelaajia. Hyville lyönneille on aina tilaa ja pelaajien ominaisuudet ja kyvykkyydet ulkopelissä voivat merkitä loistavia suorituksia. Tässä on oleellista se, kuinka hyvin käsittelet toisen onnistumista, nollaat tilanteen ja keskityt heti seuraavassa tilanteessa omaan onnistumiseen. Ei pidä miettiä mitä tapahtui edellisessä suorituksessa, vaan koittaa tuoda uudessa tilanteessa aina sitä omaa parasta esiin. On ihan selvää, että pelin virtaukset voivat vaihdella, mutta omat onnistumiset tuovat joukkueelle aina positiivista virtaa. Vastustajan onnistuminen ei saa vaikuttaa omiin tunteisiin niin, että ote lähtisi hiipumaan. Pitää olla tietoinen siitä, että kun teemme asiat hyvin, niin myös se oma onnistuminen tulee sieltä. Oli aiemmin pelissä tapahtunut mitä tahansa tai oli tilanne mikä tahansa, niin sinun tehtäväsi on vain siinä yhdessä tilanteessa antaa parhaasi. Kun tekee sen mitä pystyy, niin enempää ei voida keneltäkään urheilijalta vaatia. Loppujen lopuksi kyse on myös siitä, että pelaaja oppii pitämään asiat yksinkertaisina.

Kuinka paljon jää pesäpallolta aikaa muihin harrastuksiin?

Olen aiempina vuosina vetänyt Aissun kanssa Talentille yhden treenivuoron viikkoon, mutta nyt kun lähdin reilu vuosi sitten tähän rinkiin tiiviimmin mukaan, niin vaikka se harmilliselta tuntuu, niin ajankäytön vuoksi emme siihen enää pystyneet. Valon Gissoissa pelaamme edelleen salibandya ja vuoden vaihteessa aloitin itse taijin harrastamisen. Se on semmoinen laji, missä on mielenkiintoinen liike/motoriikkakieli. Laji on kiehtonut minua vuosia, joten nyt päätin sitten kokeilla sitä. Muuten sitten on ystävien ja läheisten kanssa ajanviettoa. Sehän on se, mistä energiaa saa. Ensi kesänä mennään Venlojen viestiin taas Holappien joukkueella.

Eikä – loistavaa! No siellähän sitten nähdään. Tuleepahan yksi joukkue taas lisää seurattavaksi. Radat ovat varmasti Mynämäellä tekniset ja fyysisesti vaativat, mutta suunnistus on paljon selkeämpää kuin esimerkiksi viime vuonna Rovaniemellä.

Kiitos paljon haastattelusta Ride! Tämä oli erittäin mielenkiintoinen ja opettavainen rupatteluhetki ainakin itselle. Oikein hyvää talviloman jatkoa teille molemmille!

Kyllä me ulkoillaan paljon, kun on hyviä kelejä luvattu! Ei muuta kuin hyvää loppurutistusta sinulle siellä työelämässä. Sitten saa siirtyä olennaisten asioiden pariin, kun ei tarvitse enää töissä viettää aikaa!

Haastattelu on julkaistu ensimmäisenä Kirittärien Fanikatsomon Facebook-ryhmässä https://www.facebook.com/groups/kirittaretfanit/

#uuttakohti #liikuntapääkaupunki #jyväskylä #pesis #elämänenergiaa #pesis100